Joskus vuosien 1996 tai 1997 aikoihin sain (en muista mistä) NCR Tower 32/400-mallisen palvelimen. Se painoi varsin paljon (syy tähän selvisi myöhemmin) ja oli kooltaan ja muodoltaan varsin omintakeinen, edestä katsoen aika kapea – mutta syvä ja korkea. Käyttöjärjestelmänä oli varhainen System V – sukua oleva UNIX joka viipotti menemään 32-bittisen prosessorin 25Mhz taajuudella.
Niihin aikoihin vanhat UNIX-järjestelmät olivat saatavilla käytännössä menemällä yrityksiin, esittäytymällä vastaanottotiskillä ja pyytämällä ATK-päällikköä saapumaan aulaan. Kun ATK-päällikkö – pikkutakkeineen jonka kyynärpäissä nahkapaikat – ilmaantui paikalle, hänelle esittäydyttiin ja udeltiin mahtaisiko vanhoja UNIX-järjestelmiä olla saatavilla.
Erittäin usein sellaisia oli, ja toimiessani innokkaasti tällaisten keräilijänä ja tietenkin myös nuohoamalla Novogroupin konesalin varastot (ja asiallisesti luvan saatuani) kotiini kertyi ajan oloon nelisenkymmentä UNIX-järjestelmää ja jokin satunnainen Digital VAXStation, jonka PROM-ohjelmointi (jotta siihen saisi VMS:n tilalle Ultrixin ja tästä tapauksesta myöhemmin lisää) on luku sinänsä.
Joka tapauksessa vuosituhannen vaihteen tienoilla löytyi Silicon Graphicsia, HP-UX/Sun Solaris/IBM AIX- ja vastaavia järjestelmiä, sekä muutamia “oddball”-tapauksia kuten tämä NCR.
Ja kun niitä UNIX-tietokoneita oli sentään niinkin paljon, toisinaan piti jokin niistä siirtää keittiöstä eteiseen tai olohuoneeseen. NCR Towerin vuoro tuli ja ajelin sen hallitusti alas, irrottelin kaapelit ja otin kantaakseni tuon painavan 32-bittisyyden monumentin johonkin edellä mainituista huoneista. Suureksi yllätyksekseni järjestelmän tuuletin jatkoi puhallustaan.
Kaikki johdothan olivat irti… otin sitten purkaakseni hieman koteloa ja siellähän oli 12V akku! Paino selittyi oitis ja päättelin, että tässä on jonkinlainen varhainen UPS-järjestelmä nohevasti kotelon sisään jemmattuna.
NCR Towerissani oli nauha-asema. Olin tietysti huolissani siitä että jos jokin vahinko tapahtuisi, joten päätin ottaa “varmistuksen” palvelimesta. En tiedä miksi päädyin käyttämään dd-komentoa kun viisaampiakin valintoja varmistusten ottamiseen olisi ollut käytettävissä, mutta sen tiedän että sen valitsimet “if” ja “of” menivät väärinpäin.
Otin siis lukeakseni tyhjän nauhan ja kirjoittaakseni sen kiintolevyn päälle. Tästä voi päätellä kaksi asiaa: tuho oli välitön, ja olin kyllä lukenut mukana saamiani UNIX-käsikirjoja, mutta yleistiedon ja ymmärryksen laita oli vähän kehnonlainen.
Tapaus ajoittuu aivan varhaisiin ensikosketuksiini UNIX:in parissa ja vaikka tiedetään että kokeneemmillekin voi epähuomiossa käydä sama virhe, oli tuo kirvelevä opetus siitä miten rajaton voima (root-käyttäjä) ja pienikin pöllöily saavat huomattavaa tuhoa aikaan.
Kävin muuten silloisessa NCR:n toimistossa Espoossa utelemassa, josko olisi saatavilla käyttöjärjestelmän asennusnauhoja. Ei ollut, tai ehkä olisi ollut – mutta en sellaisia saanut. Noin kymmenen vuotta myöhemmin olin töissä NCR:llä, josta Teradata pian irtautui omaksi yhtiökseen. Elämä – ja varsinkin UNIX-elämä – on hassujen sattumusten ja tapahtumien virta halki ajan!
Monessa muistelmassa olen sinällään häpeämättä nostanut esiin tapahtuneita pöllöyksiäkin. Niistä on riittävän monta vuosikymmentä aikaa, ja onhan siinä kuitenkin sitten valtaosa ajasta tehty ihan järkeviäkin juttuja. Kuten jokainen alalla työskentelevä tietää, UNIX on melko anteeksiantamaton. Se olettaa, että käyttäjänsä tai ylläpitäjänsä silmissä on järjen valo. Aina näin ei kuitenkaan ole edes paremmissa piireissä, arvelen. Kuten sanonta viittaakin, mitään ei tapahdu – jos mitään ei tee.
NCR Tower 32/400 jäi siis verrattaen lyhytkestoiseksi mutta ehkä sitäkin tärkeämmäksi kokemukseksi varhaisella UNIX-taipaleella. Järjestelmä muiden neljänkymmenen UNIX-koneen ohella siirtyi aikanaan tarkoitusta varten tilatulla siirtolavalla SER-käsittelyyn. Eräs aikakausi päättyi, tosin olin Sun Microsystemsin ja Silicon Graphicsin osalta kuitenkin päättänyt säilyttää ne laitteistot. Kuten vanha kansa sanoi, “tolkku se on pidettävä pöllöillessäkin“, ja Sun- sekä SGI-koneet löysivät tuonnempana niitä arvostavan kotinsa.