CDE (Common Desktop Environment) oli aikoinaan yleisin graafinen käyttöliittymä lähes kaikissa kaupallisissa Unix-järjestelmissä. CDE:n synty ajoittuu 1990-luvun alkuun (Wikipediassa on kelpo artikkeli aiheesta) ja se säilyi hyvin pitkään kaupallisena ohjelmistona, tosin muistan ostaneeni melko edullisesti Motif-asennusmediat silloiseen Red Hat Linuxiin, ja niiden mukana tuli CDE. Vuonna 2012 CDE tehtiin open source – lisenssiä noudattavaksi, vapaasti saataville ja käytettäväksi.
Erinäisiä muitakin klassisen Unix-ajan käyttöliittymiä oli, esimerkiksi melko omintakeinen Silicon Graphicsin IRIX Interactive Desktop – tai kuten se aiemmin tunnettiin nimellä Indigo Magic Desktop. SunOS-järjestelmissä ja myöhemmin vielä Solariksenkin aikaan oli saatavilla OpenWindows joka oli alunperin NeWS:in huonetta ja sukua. SCO Unixeissa taisi olla Looking Glass, joka ehti hetkeksi vielä Caldera Linuxiinkin. Näiden ohella erilaisia graafisia käyttöliittymiähän on valtavasti eikä niitä tässä kannata luetella.
CDE oli siis de facto kaupallisten Unix-järjestelmien käyttöliittymä. Se oli aikansa lapsi, eikä ehkä enää tänä päivänä arvioiden kaikkein nohevin, mutta siinä on eräitä piirteitä jotka viehättävät erityisesti Passiivi-Instituuttia ja sitä lähellä olevia piirejä. Nostalgia on varmasti yksi motivaatiotekijä, mutta keveys ja tietynlainen levollisuus (erityisesti dtterm joka on mielestäni edelleen miellyttävin terminaaliohjelma) puhumattakaan hauskasta ja aivan käyttökelpoisesta Desktop Korn Shell:istä (dtksh) joka sai minutkin tekemään erilaisia ihan nohevia graafisia käyttöliittymiä eri jutuille.
Meille siihen aikaan nuorille, alle tai täpärästi kolmekymppisille CDE edusti jonkinlaista mennyttä maailmaa, ja kun oivalsimme CDE:n muutamia aika räikeitä security-ongelmia – puhumattakaan siitä että mielsimme CDE:n jotenkin raskaaksi ajettavaksi, saimme päähämme lähteä tarjoamaan CAD-ympäristöön rinnalle kevyttä IceWM-ikkunointiympäristöä. Tämä oli sinällään ihan hyvää tarkoittava juttu.
Emme kuitenkaan aivan osanneet ymmärtää sitä, että muutokset (melko voimakkaasti painostimme käyttäjiä luopumaan CDE:stä ja siirtymään IcewM-ikkunointiin) tietojenkäsittely-ympäristössä ovat aina joko riskaapeleita tai useimmiten ainakin loppukäyttäjiä ärsyttäviä. Moni CAD-työskentelijä oli toisaalta meitä kokeneempi Unixin käyttäjänä, ja ennen muuta rakentanut muun muassa dtksh:n ja CDE:n käytäntöjen mukaisesti oman ja siinä vaiheessa jo varsin totutun työskentely-ympäristönsä.
Jonkinlaisen käsityksen CAD-maailman tai CDE:n tehokäytöstä saanee siitä, että muuan erittäin taitava ohjelmoitsija pyysi Solaris 2.6-työasemansa tiettyä parametria muutettavaksi, sillä oletusasetus (taisi olla pty-lukumäärä) ei riittänyt hänen käytössään! Ja toden totta, kun menin käymään hänen luonaan hän esitteli tyypillisen “workflow’nsa” jossa tosiaankin eri terminaali-istuntoja ja virtuaalityöpöytiä oli niin paljon, että tuo oletus pty-lukumäärä mikä oli muistaakseni 1023 tjsp., ei todellakaan riittänyt.
Korostan tässä, että hän todella pystyi osoittamaan, että tarvitsee yhdenaikaisia terminaaliyhteyksiä ja muita pty-objekteja kuluttavia toimintoja niin runsaasti. No eihän siinä sen kummempaa kuin pikku muutokset ja asia korjaantui sillä. Mutta mitä minä olisin yksioikoisine IceWM-ideoineni kyennyt hänelle opettamaan graafisesta Unix-työskentelystä, tai että miksi olisin häntä väkisin pakottamassa muuttamaan käyttäjätottumuksiaan? Oppi oli karvas kalkki mutta oivalsin kohtalaisen pian, että jokainen idea ei välttämättä ole ainakaan sen arvoinen, että sitä pitäisi kovin kevyin perustein lähteä väkisin pakottamaan ihmisille.
No, vuosikymmenet ovat vierähtäneet ja jo pari vuotta sitten oivalsin että CDE tosiaan oli open source, ja että se löytyi jopa muutamista Linux- ja BSD*-distroista suoraan pakettirepositoryista. Tosin parhaiten sain sen toimimaan kääntämällä sen itse lähdekoodista, mutta joka tapauksessa yhä useammasta Passiivi-Instituutin Linux- ja BSD*-koneesta löytyy nimenomaan CDE, joka on käytössä.
Taitavat ne pahamaineiset rpc.cmsd ja vastaavat prosessitkin siellä pyöriä auki olevine portteineen… mutta Passiivi-Instituutin tietojenkäsittelykammio järjestelmineen on kaukana pahasta maailmasta, ja käyttäjiksi voidaan hyväksyä vain Unixin alkuaikojen hyvää tarkoittavia ihmisiä. Tosin ehkä emme sentään aivan r-protokolliin ja .rhosts-tiedostoihin mene intellektuellis-hygieenisistä syistä.
Tietysti X11 ja Wayland ovat kokonaan oman kirjoituksensa aihe, puhumattakaan nykyisistä Gnome-, KDE- ja vastaavista käyttöliittymistä, mutta jätän niistä kirjoittelun niille jotka niitä paremmin tuntevat ja osaavat sanoa niistä jotain muutakin kuin ehkä sitä pientä kiukuttelua, minkä koen Waylandista (vai onko se XWayland – en muista). Mutta yhden historiallisen anekdootin kirjaan tähän:
Aikanaan törmättiin Gnomen kanssa siihen, että siitä puuttui multi-session tuki. Tällä siis tarkoitetaan automounter-hanskattuja kotihakemistoja ja tilannetta jossa henkilö kirjautuu sekä koneelta A että koneelta B yhdenaikaisesti ympäristöön. Gnome hajosi katastrofaalisesti tällaisissa tilanteissa, muistuttaen keskivertoa spektaakkelia mikä koetaan hydropneumaattisten Citroënien kanssa.
Otin ja kirjoitin itse Gnomen pääjehulle ja sain vastauksen joka oli suurin piirtein tällainen:
“Minua ei kiinnosta mihin Gnomea käytetään ja mitä mahdollisia ongelmia siinä on. Gnome on minulle ohjelmointiparadigma.“
No, heppu meni sitten kai oikein Microsoftille töihin tuonnempana. Meillä oli kuitenkin kai satoja työasemakäyttäjiä, jotka olivat halukkaita käyttämään jotakin muuta kuin CDE:tä tai kovin minimaalista IceWM-käyttöliittymää, mutta koska melko usein oltiin tilanteessa jossa käytössä saattoi olla useampi kuin yksi työasema, juttu kuivui Gnomen osalta siihen. En tiedä onko Gnomessa tänä päivänä tuota multisession-tukea.
Se, että CDE on saatavilla open sourcena ja halukkaat voivat sitä yhä käyttää, on itsessään kulttuuriteko ja Passiivi-Instituutissa suhtaudutaan kulttuuriasioihin lujasti ilakoiden.