Nähtävästi kesätauko on kestänyt edellisvuodesta tähän nykyisin vietettävään suveen. Tämähän sopii mainiosti yleville toimintaperiaatteille. Turhaa on hötkyily, tarpeetonta kiiruhtaa. Jonkinlaisena yhteenvetona kuluneesta jaksosta:
Jotain on tehty, runsaasti jäänyt tekemättäkin.
Syystä että Nixonin aikakauden ajoneuvoja ei juuri ollut saatavilla otollisesti, on Passiivi-Instituutissa tyydytty Reaganin valtakauden menopeleihin. Toisella kuljetetaan tavaraa ja toisella ihmisiä. Molempiin on tulossa – jahka ehtii – melko paljonkin UNIX-sukuista tietotekniikkaa erityissovellutuksina. Lisäksi hyötyajoneuvo saa digitaalisen VHF-radion (lähetinvastaanotin) sillä jos kerran on radioamatöörin pahvit ja DMR-tekniikka saatavilla, niin mikäpäs siinä.
Varsinainen mielenkiinnon ja askartelun kohde on moottorinohjauspuoli, joka oli näissä pian nelikymppisissä Detroitin tuotteissa erittäin kehittynyt silloin kun eurooppalaisia autoja valmistettiin jopa katkojan kärjillä varustettuina. Molemmissa Passiivi-Instituutin ajoneuvoissa on luonnollisesti polttoaineen suihkutusjärjestelmä, ja sen verran hyvä onkin että rahvaan hienoksi autoksi mieltämä Lotuskin sellaiseen tykästyi aikoinaan.
“Rahvaalla” viittaan keskivertoon suomalaisen autolehdistön lukijaan, jolle on jäänyt ehkä melko pintapuolinen ymmärrys ison veden takana valmistetuista ajoneuvoista. En lausu tätä pahalla – etenkin Suomessa on yleensä jouduttu ostelemaan autoja vähällä rahalla.
Erinäisistä syistä – kuten sisustuksen väristä – johtuen edustalla olevaan henkilöautoon lienee tulossa Ericssonin klassinen numerolevyllä varustettu puhelin, joka hieman fuskaten on kuitenkin bluetooth-sidoksella matkapuhelimeen. Yhtä kaikki: se toimii aivan kuin aito, ja on väriltään vastaava viininpunainen kuin auton nahkasisusta. Onkin erityisen hauskaa, kun vanha kunnon lankapuhelin pärähtää soimaan.
Mitä tulee klassiseen tietojenkäsittelyyn ja sen kulta-aikaan, on ehkä varovaisesti myönnettävä että Passiivi-Instituutissa jonkin sortin “ajat muuttuvat, ajatukset juuttuvat” – ilmiö on kiistatonta todellisuutta, mistä olemme myös lujasti ylpeitä. Nykyajan IT-kaakatuksia sietää yhä vähemmän, kun on sentään liki kuusikymmenvuotiaana ehtinyt nähdä vanhan maailman ja eritoten suuret keskuskoneet, aidot UNIX-järjestelmät ja semmoisen maailman missä kaakatettiin vähemmän.
Pyydämme saada huomauttaa että silloin kun ei kaakatettu, oltiin kuitenkin tehokkaita ja useimpia saattoi luonnehtia sangviinikoiksi.